Lupauksista on pidettävä kiinni, myös niistä joita tekee itsellen.
Työskentelen kolmen hengen tiimissä. Olemme kaikki samanarvoisia, suunnilleen saman ikäisiä, korkeakoulutettuja, mukavia ja vastuullisia ihmisiä. Meillä on yhteinen tavoite, jonka pyrimme saavuttamaan kunniakkaasti, toisiamme hyvin ja sivistyneesti kohdellen.
Nyt huomaan olevani ärsyyntynyt. Toinen kollegoistani on kehittänyt tavan delegoida, kuin ohimenne, pieniä ja harmittomia asioita. Huomaan sen rasittavan itseäni enemmän kuin isojen asiakokonaisuuksien hoitaminen. Nämä hoidettavat asiat ovat itsessään usein pieniä, tyyliin: ”Soita sinä hänelle… Laitat sinä se viesti eteenpäin…. Sinähän voit esitellä tämän asian, kun osaat sen niin hyvin…
Huomaan sortuvani vanhan kehäraakin mantroihin: Miksi minä, onhan meidän kaikkien To do -listat tapissa? Voin toki esittää kommentit, mutta eikö yksinkertaisesti olisi parasta, että jokainen hoitaa vastuullaan olevat asiat loppuun? Onko delegointi kyvyttömyyttä tehdä itsenäisesti päätöksiä vai tiedostamatonta jäännettä ”vanhan johtajuuden” hierarkisista toiminta- tavoista? Mitä, miksi minulle leadership ja teille miehille management! Huh, huh, tämä viimeinen oli jo paha! Mitäpä jos se olenkin minä, joka katselen maailmaa sukupuoliroolien takaa? Onko vinouma peilissa vai naamassa?
Näitä mantroja voisin pyöritellä päässäni loputtomiin, mutta koska olen tehnyt itselleni lupauksen puhua asioista ajoissa, suoraan ja selkokielellä, on minun tartuttava härkää sarvista ja kohdattava epämiellyttävyys. Rikottava toverillinen harmonia. Laitanko sanat pöytään nyt heti vai nukunko yön yli?
Kiitos Hesarissa olleesta hyvästä esseestä, joka käsitteli sitä hienointa vivahdetta, joka erottaa valheen totuudesta. Sen innoittamana haluan itsekin oppia sanomaan pienesti Suuret sanat – mikä on ihan toinen juttu kun Tuula Amberlan Pienet sanat 😆